Hiljattain Kalevassa oli perheenäidin teksti avun saamisen vaikeudesta. "Olen kokenut, että inhimillinen kohtaaminen on puuttunut sosiaalityöstä, ja ettei tässä hetkessä ketään kiinnosta kuunnella ja kohdata aidosti." Kirjoittaja on Pohjois-Pohjanmaalta, mutta hän voisi varmasti olla mistä tahansa muualtakin. "Hän (sosiaalipäivystäjä) muistutti, että viime kädessä lapset voidaan hakea pois, jos emme enää jaksa. Se tuntui epäreilulta, sillä olimme hakeneet apua jo kuukausia sitten tuloksetta. Puhelusta kirjattiin lastensuojeluilmoitus, jolla ei mielestäni ollut mitään merkitystä. Ei se ainakaan auttanut meitä tai parantanut avun saamista." Lue koko teksti: https://www.kaleva.fi/yhteiskunta-on-rikki-perhe…/6130079…
Olen ollut sekä avunhakijan että avunmyöntäjän rooleissa,
tiedän jotain molemmista todellisuuksista. Apua hakiessa on usein muut konstit
käytetty. Apua myöntäessään samaan aikaan miettii, miten esittää asian
eteenpäin ja meneekö ehdotus läpi. Apua hakiessa on helposti jo niin loppu,
että luovuttaa, kun luurin päässä pohditaan, pärjäisikö sitä kuitenkin vielä,
jos vaikka kokeilisitte ulkoilla säännöllisesti. Avuntarvetta arvioitaessa
syntyy valheellinen kuva vielä pärjäävästä avunhakijasta, kun hän niin helposti
tarttuu hyvää tarkoittaen annettuun ulkoiluvinkkiin. Kun on sanonut koittavansa
pärjätä ja kiittänyt vinkistä, on vielä vaikeampaa soittaa uudelleen. Ja
palvelujärjestelmä sekä avunmyöntäjä on tyytyväinen, kun on yksi soitto
vähemmän jonon jatkeena.
Kärjistetty kuvaus mutta ei edes kovin liioiteltu. Tämä
oravanpyörä ei ole siinä pyörivien yksilöiden syy, vaan rikkinäisen
palvelujärjestelmämme ja kulttuurimme aiheuttama.
🚩 Kun aina pitäisi vaan
pärjätä ja olla kuvaamassa kauniisti rivissä istuvia lapsia someen, on tosi
vaikeaa soittaa yhteiskunnalle ja sanoa, etten pysty tähän. Ja vielä vaikeampaa
se on, kun ei sinua oteta vakavasti sen sanottuasi.
🚩 Ja kun aina pitäisi
säästää ja tehostaa, euroja ei ole, jokaista päätöstäsi saat perustella
perinpohjaisesti ja myönnetty palvelu on periaatteessa muilta pois, on todella
ahtaassa ja ahdistavassa paikassa viranhaltijana arvioimassa, kuka saa mitäkin.
Eihän tätä koko soppaa kerralla kukaan ratkaise. Tämä vaatii
arvovalintoja.
💛 Riittävää panostamista
matalan kynnyksen (oikeasti, matala kynnys ei voi olla kolmen metrin
korkeudessa) palveluihin eli RAHAA.
💛 Asiakasmitoitusta
kaikille sosiaalityön alueille.
💛 Järjestöjen tekemän
matalan kynnyksen tukemisen mahdollistamista eli esim. RAHAA ja maksuttomia
tiloja, yhteistyötä.
💛 Subjektiivinen oikeus
kotipalveluun? Voisiko toimia, pitäisikö testata?
💛 Aikuisten
mielenterveyspalveluiden lisäämistä niin, että keskustelutukea on oikeasti
helppo saada nopeasti, ja kotipalvelu hoituu käyntien ajaksi hoitamaan lapsia
ilman viikkojen soittelukierroksia.
💛 Ajattelutavan muutosta:
Asiakas ei soittele huijatakseen ja saadakseen itselleen perusteettomasti
palveluja. Palvelut ovat olemassa sitä varten, että niitä annetaan asukkaille.
Aikuisten auttaminen on lopulta lapsen auttamista. Ammattilaisella on työpaikka
vain sen vuoksi, että maassamme on hänen apuaan ja tukeaan tarvitsevia ihmisiä.
Ihmisellä on taipumus ja halu puhua totta. Meillä on vielä toistaiseksi
hyvinvointivaltio, joka on antanut ihmisille lupauksia - hyvinvointialueen
tehtävä on lunastaa ne.
💛 Kulttuurinmuutosta ja
rehellistä puhetta. Tässä maailmassa ei pärjää yksin, eikä tarvitsekaan. Koska
yhteisöllisyys on henkitoreissaan, emme voi olettaa että jokainen rakentaa sen
varaan. Uupuminen ei ole epäonnistumista. Vanhemmuus on ihan helvetin rankkaa
tässä jatkuvien vaatimusten maailmassa, avuntarve ei tee ihmisestä huonoa
vanhempaa.
Kommentit
Lähetä kommentti