MIKSEI IHMINEN SAA APUA?

Hiljattain Kalevassa oli perheenäidin teksti avun saamisen vaikeudesta. "Olen kokenut, että inhimillinen kohtaaminen on puuttunut sosiaalityöstä, ja ettei tässä hetkessä ketään kiinnosta kuunnella ja kohdata aidosti." Kirjoittaja on Pohjois-Pohjanmaalta, mutta hän voisi varmasti olla mistä tahansa muualtakin. "Hän (sosiaalipäivystäjä) muistutti, että viime kädessä lapset voidaan hakea pois, jos emme enää jaksa. Se tuntui epäreilulta, sillä olimme hakeneet apua jo kuukausia sitten tuloksetta. Puhelusta kirjattiin lastensuojeluilmoitus, jolla ei mielestäni ollut mitään merkitystä. Ei se ainakaan auttanut meitä tai parantanut avun saamista." Lue koko teksti: https://www.kaleva.fi/yhteiskunta-on-rikki-perhe…/6130079…

 

Olen ollut sekä avunhakijan että avunmyöntäjän rooleissa, tiedän jotain molemmista todellisuuksista. Apua hakiessa on usein muut konstit käytetty. Apua myöntäessään samaan aikaan miettii, miten esittää asian eteenpäin ja meneekö ehdotus läpi. Apua hakiessa on helposti jo niin loppu, että luovuttaa, kun luurin päässä pohditaan, pärjäisikö sitä kuitenkin vielä, jos vaikka kokeilisitte ulkoilla säännöllisesti. Avuntarvetta arvioitaessa syntyy valheellinen kuva vielä pärjäävästä avunhakijasta, kun hän niin helposti tarttuu hyvää tarkoittaen annettuun ulkoiluvinkkiin. Kun on sanonut koittavansa pärjätä ja kiittänyt vinkistä, on vielä vaikeampaa soittaa uudelleen. Ja palvelujärjestelmä sekä avunmyöntäjä on tyytyväinen, kun on yksi soitto vähemmän jonon jatkeena.

 

Kärjistetty kuvaus mutta ei edes kovin liioiteltu. Tämä oravanpyörä ei ole siinä pyörivien yksilöiden syy, vaan rikkinäisen palvelujärjestelmämme ja kulttuurimme aiheuttama.

🚩 Kun aina pitäisi vaan pärjätä ja olla kuvaamassa kauniisti rivissä istuvia lapsia someen, on tosi vaikeaa soittaa yhteiskunnalle ja sanoa, etten pysty tähän. Ja vielä vaikeampaa se on, kun ei sinua oteta vakavasti sen sanottuasi.

🚩 Ja kun aina pitäisi säästää ja tehostaa, euroja ei ole, jokaista päätöstäsi saat perustella perinpohjaisesti ja myönnetty palvelu on periaatteessa muilta pois, on todella ahtaassa ja ahdistavassa paikassa viranhaltijana arvioimassa, kuka saa mitäkin.

 

Eihän tätä koko soppaa kerralla kukaan ratkaise. Tämä vaatii arvovalintoja.

💛 Riittävää panostamista matalan kynnyksen (oikeasti, matala kynnys ei voi olla kolmen metrin korkeudessa) palveluihin eli RAHAA.

💛 Asiakasmitoitusta kaikille sosiaalityön alueille.

💛 Järjestöjen tekemän matalan kynnyksen tukemisen mahdollistamista eli esim. RAHAA ja maksuttomia tiloja, yhteistyötä.

💛 Subjektiivinen oikeus kotipalveluun? Voisiko toimia, pitäisikö testata?

💛 Aikuisten mielenterveyspalveluiden lisäämistä niin, että keskustelutukea on oikeasti helppo saada nopeasti, ja kotipalvelu hoituu käyntien ajaksi hoitamaan lapsia ilman viikkojen soittelukierroksia.

💛 Ajattelutavan muutosta: Asiakas ei soittele huijatakseen ja saadakseen itselleen perusteettomasti palveluja. Palvelut ovat olemassa sitä varten, että niitä annetaan asukkaille. Aikuisten auttaminen on lopulta lapsen auttamista. Ammattilaisella on työpaikka vain sen vuoksi, että maassamme on hänen apuaan ja tukeaan tarvitsevia ihmisiä. Ihmisellä on taipumus ja halu puhua totta. Meillä on vielä toistaiseksi hyvinvointivaltio, joka on antanut ihmisille lupauksia - hyvinvointialueen tehtävä on lunastaa ne.

💛 Kulttuurinmuutosta ja rehellistä puhetta. Tässä maailmassa ei pärjää yksin, eikä tarvitsekaan. Koska yhteisöllisyys on henkitoreissaan, emme voi olettaa että jokainen rakentaa sen varaan. Uupuminen ei ole epäonnistumista. Vanhemmuus on ihan helvetin rankkaa tässä jatkuvien vaatimusten maailmassa, avuntarve ei tee ihmisestä huonoa vanhempaa.