Sosiaali- ja
terveydenhuollon palveluiden ja sote-keskusten sijoittelu on yksi suurimmista aluevaalien
alla esillä olevista kysymyksistä. Tuleva valtuusto päättää, millaisella
palveluverkostolla hyvinvointialueella jatkossa eletään. Asia on siis syystäkin
keskusteluissa.
Koko uudistuksen suuri
tavoite on palveluiden saatavuuden ja saavutettavuuden parantaminen. Tällä
tarkoitetaan paljon muutakin, kun yksiköiden sijainteja, mutta se on yksi tärkeä
näkökulma.
Satakuntalaisilla
on oikeus tasalaatuisiin palveluihin asuinpaikastaan riippumatta. Vuonna 2020
FinSote-tutkimukseen vastanneista satakuntalaisista jopa 40 % koki matkojen
vaikeuttaneen pääsyä sosiaalipalveluihin ja lähes 30 % terveyspalveluihin
pääsyä. Matka voi olla este, tai hidaste. Jokaisella satakuntalaisella tulee
olla tosiasiallinen mahdollisuus tarvitsemiinsa palveluihin, asui hän sitten
ison kaupungin keskustassa, tai pienen kunnan maaseudulla.
Alueellinen
yhdenvertaisuus on huomioitava toimipisteiden sijainteja tarkastellessa. Varoisin kuitenkin ripustautumasta
kuntarajoihin, vaan tarkastelisin ennemmin välimatkoja. Kunnat ovat keskenään
hyvin erikokoisia. Ei ole välttämättä tarkoituksenmukaista, että lähekkäin
olevien pienten kuntien alueella on monta sote-keskusta lähekkäin, ja isomman
kunnan alueella taas kuntalaisten matka voi kasvaa pitkäksikin kunnan ainoaa
sote-keskukseen. Kunnasta toiseen voi paikassa A olla lyhyempi matka, kun
kunnan laidalta toiselle paikassa B. Kun tarkastellaan palveluverkostoa, tulee
katsoa asiaa hyvinvointialueen eli maakunnan tasolla, ei kunkin kunnan omista
intresseistä käsin.
En tällä tarkoita, että
tehdään Satakuntaan yksi valtava sote-superkeskus. Paras ratkaisu olisi useita
sopivan kokoisia keskuksia, joista jalkaudutaan ja liikutaan asukkaiden
tarpeiden mukaisesti kohtuullisten matkojen päähän.
Pikkuiset yhden tai
kahden henkilön ”sote-keskukset” joka kylässä tai kaupunginosassa eivät
mielestäni ole tavoiteltava suunta. Eri palveluita ja ammattilaisia kokoavat
sote-keskukset mahdollistavat tietojen helpon vaihtamisen, konsultoimisen ja
monialaisen yhteistyön pienellä kynnyksellä sekä muunlaisen kollegiaalisen
tuen. Nämä taas edistävät palveluiden laatua.
Alueellista
yhdenvertaisuutta on mahdollista parantaa luovuutta ja uudenlaisia
palvelumuotoja hyödyntämällä. Esimerkiksi kun huoli ja epätietoisuus on suuri, nopea puhelin- tai muu
yhteys ammattilaiseen helpottaa. Ammattilainen, jolla on riittävästi aikaa ja
osaamista tehtävään, voi arvioida, miten kiireellisesti muunlainen tapaaminen
on asiassa tarpeellinen. Joskus asia voi hoitua ensimmäisellä yhteydellä, eikä
asiakkaan / potilaan tarvitse lähteä palvelupisteelle. Palvelupisteelle on
kuitenkin päästävä, kun se on tarpeen.
Toinen kannatettava
palvelumuoto ovat liikkuvat palvelut. Liikkuva palvelu on asiakkaalle
lähipalvelua. Kuitenkaan lopputulos ei saa olla se, että haja-asutusalueiden
ainoa mahdollisuus tavata terveydenhuollon ammattilaista on jokin akuutteihin
tilanteisiin tarkoitettu "miniambulanssi". Mobiilipalveluilla
voidaan, ja tulee, turvata myös matalan kynnyksen ja ajanvaraukseen perustuva
palvelutarjonta näille alueille. Esimerkiksi liikkuva kynnyksetön
mielenterveyspiste tai mobiilidiabeteshoitajan kotikäynnit / vastaanotot ovat
mielestäni hyviä ideoita. Tämä ei poissulje sitä, että liikkuvan ammattilaisen
kotipesän tulee olla kohtuullisen matkan päässä asiakkaiden luota.
- Minka
Kuva: Jiri Rotrekl / Pixabay
Kommentit
Lähetä kommentti